Kadonnut kansanhuvi, tuore fisu

Koska viimeksi söit tuoretta kalaa? Kysymys saattaa kuulostaa oudolta, koska suomalaiset syövät kohtuu paljon kalaa. Mutta mikä oikeastaan lasketaan tuoreeksi? Tämä sinänsä yksinkertainen kysymys on hämmentänyt elintarvikeviranomaisia jo pitkään. Ei vähiten siksi, että se on teollisuuden etujen mukaista.

Tuoretta ei ole ainakaan Atrian Fresh -tuotesarjan leipä, joka on hionnut pakkauksessa päivätolkulla ennen kuin joku erehtyy ostamaan sen (ellei orwellilainen puhe ole muuttunut hyväksyttäväksi). Myös tuoreiden elintarvikkeiden ostaminen markettien tuoretiskeiltä on mutkikkaampaa kuin nimi antaa ymmärtää, jos viime aikojen marinadi- ja graavilohikohuihin on uskominen.

Markettien kalatiskien suurin vika on melko erikoinen: ne haisevat selvästi kalalle. Minua viisaammat ovat osanneet kertoa, että kala alkaa haisemaan “kalaisalta” vasta kun on menettänyt tuoreutensa. Freesi kala tuoksuu merelliseltä, enemmän raikkaalta suolavedeltä kuin viemäriin taittavalta silakalta.

Testaa jos et usko. Pistäydy ensin marketissa ja suuntaa sitten vaikkapa Wanhaan Kauppahalliin Nätin kalatiskille (hallin etelä-päässä). Ero on suuri.

Perimmiltään kyse on kait siitä, etteivät tekniset uudistukset automaattisesti tarkoita kehitystä. Parhaimmilaankin ne saattavat aiheuttaa kontraproduktiivisia sivutuotteita. Yksi esimerkki on raaka-aineiden tuntemuksen näivettyminen teollisen ruoan voitonmarssin seurauksena.

Viisikymmentä vuotta sitten ihmiset tiesivät mitä laittoivat suuhunsa, ja karttoivat sellaista mitä eivät tunteneet. Tarjonta oli nykystandardeilla surkea (mitä, ei mandariineja ympäri vuoden?!), mutta kukaties kultainen keskitie olisi löydettävissä myös tässä asiassa, sillä vuonna 2010 täytyisi olla itseoppinut kemisti, jotta ymmärtäisi mitä elintarvikkeet sisältävät. Esimerkiksi pistävän voimakas ja äitelän makuinen vanilliini valmistetaan synteettisesti lahosta puunkuoresta eristetyistä komponenteista. Hupsista rallaa, sitä alkaa epäilemään ällöttävyyksiä muuallakin.

Elintarvikejätit vapautettiin muutama vuosikymmen sitten korvikesanan käytöstä. Melko harva lappaisi ostoskoriinsa “voinkorviketta” sen enempää kuin pettuleipää, mutta kun moista saa kutsua miksi lystää, tilanne on toinen. Skene on melko lohduton: lihatuotteisiin ruiskutetaan kemianalantuotteita maun kustannuksella, jotta niiden paino kasvaisi ja hyllyelämä pitenisi entisestään, sushiravintolat käyttävät keskusvarastojen pakastekalaa ja tiskit myyvät vanhentuneita elintarvikkeita.

Emme enää erota tuoretta ja ei-pilaantunutta toisistaan. Tämä palvelee elintarviketeollisuuden etua siinä missä jättimarkettienkin. Kahdella sanalla on eroa, mutta mitä? Siinä päivän ajatuspähkinä hyvän ruoan ystävälle.

Arto Koskelo on käsityönä tehdyistä viineistä diggaava bloggaaja ja vaihtoehtoista viinimatskua suoltavan ViiniTV:n perustaja.